Ensitreffit alttarilla vs. Tinder

Tutustuin muutama viikko takaperin – osittain pakon sanelemana – ohjelmaformaattiin Ensitreffit alttarilla. Ohjelman konsepti on radikaali, mutta kieltämättä mielenkiintoinen. Ensimmäistä jaksoa katsoessani en voinut välttyä vertailemasta Ensitreffejä Tinderiin. Asetelma on mielenkiintoinen: toisessa etsitään tosirakkautta ja pitkäaikaista elämänkumppania, toinen taas mielletään kevyempien suhteiden etsimiseen ja hauskanpitoon tarkoitetuksi sovellukseksi.

Toinen eroavaisuus on se, että Ensitreffit alttarilla –ohjelmassa unelmien kumppanin etsinnässä eri alan asiantuntijat – psykologista ja seksuaaliterapeutista pastoriin – analysoivat omasta mielestään parhaiten yhteen sopivia pareja, mutta eivät voi tietää sitä, täyttävätkö toisilleen valikoidut partnerit toistensa ulkonäkökriteereitä. Sen sijaan Tinder perustuu nimenomaan ulkonäön ja ensivaikutelman perusteella tehtävään ratkaisuun siitä, miellyttääkö vastakkainen käyttäjä silmää. 

Ensitreffeillä ns. taustatyö on tehty valmiiksi, mutta on parista kiinni, löytyykö suhdetta kannattelevaa kipinää ja henkilökemioita. Tinderissä teknologia ratkaisee helppoudellaan sen, onko toinen osapuoli edes teoriassa kiinnostunut toisesta käyttäjästä, mutta jättää kaiken muun käyttäjien jatkotoimenpiteiden varaan.

Ensitreffien ensimmäinen tuotantokausi osoitti systeemin toimivan yllättävän hyvällä prosentilla. Myös ainakin omassa tuttavapiirissäni Tinder-parisuhteiden määrä on selkeässä kasvussa. Ensitreffit ja Tinder ovat siis erikseen erinomaisia, mutta yhdessä jopa ylivoimaisia. Molemmat täydentävät ominaisuuksiltaan toisiaan, joista toisessa ratkaistaan yhteensopivuus ajatusmaailman, toisessa ulkoisen olemuksen osalta. 

Toimivuudestaan huolimatta kumpaankin tapaan löytää kumppani suhtaudutaan epäillen ja ihmetellen. Voiko tällaista väylää pitkin löytynyt suhde todella toimia? Ensitreffit alttarilla on herättänyt konservatiivisissa ihmisissä närää, ja formaattia on pidetty törkeänä ja avioliittoa halventavana. Tinder on ehkä lähempänä yhteiskunnallista hyväksyntää, sillä älypuhelinkulttuuri on tehnyt nettideittailusta ennemmin trendikästä kuin epätoivoista. Silti sovelluksen käyttöön on yhä hankala suhtautua naama peruslukemilla.

Ihmisellä on kuitenkin perimmäinen tarve löytää itselleen jossakin vaiheessa elämänkumppani, joten jos ”perinteisiä ja hyväksyttävämpiä” väyliä pitkin ei niin sanotusti natsaa, niin miksei kokeilisi erilaista tietä? Onko sillä loppujen lopuksi väliä, kohtaako unelmien miehensä tai naisensa ensimmäistä kertaa alttarilla tai älypuhelimen näytöllä, joista toisessa ratkaisun tekee asiantuntijaraati, toisessa yksinkertainen sormenliike?